Hei!
Tervehdys teille Savonlinnan Teatterin blogin lukijat. Tätä aloituslausetta on nyt mietitty n. 10 minuuttia. Miksi? Ensivaikutelma! Kasvokkain tavatessa se on helppoa, ”Moi, Tommi, ohjaaja...” ja perään jämerä kädenpuristus, mutta näin virtuaalisessa maailmassa se ei toimikaan ihan yhtä helposti. Ei ainakaan ilman hymiöitä ja muita vastaavia virtuaaliseen kommunikointiin liittyviä ”eleitä”. Me olemme tottuneet kasvokkain keskustellessamme lukemaan toistemme ilmeitä, eleitä, kehon asentoa ja äänenpainoa, ja näiden avulla tulkita mitä keskustelukumppanimme todellisuudessa tarkoittaa. Netissä kommunikointi ei toimikaan enää samalla tavalla, koska ainut tapa tulkita keskustelukumppania on lukea tekstiä jota hän suoltaa ulos.
Hetkinen, tässähän on yhtymäkohta teatterin tekemiseen. Alussa on vain teksti, johon näytelmäkirjailija on parhaimmillaan kirjoitellut vain vuorosanat ja hyvällä tuurilla ”Poistuu vasemmalle”. Näillä eväillä pitäisi sitten yhdessä työryhmän kanssa synnyttää kokonainen uskottava maailma johon katsojat voivat samaistua. Tekstiä pitää purkaa pienimmiksi palasiksi, ihmetellä että miten hahmojen keskenäiset suhteet vaikuttavat heidän kommunikointiin ja ennen kaikkea mitä hahmot haluavat.
Joskus joku ystävistäni sanoi, että on ihan huuhaata että näytelmän hahmot haluasivat kokoajan jotain. Emmehän me oikeat ihmisetkään aja määrätietoisesti kohti päämääriämme kokoajan, kun emme aina edes tiedä mitä haluamme. Olen eri mieltä, kahdesta syystä:
1)Teatteri ei kuvaa todellisuutta valokuvan tavoin, vaan kompressoi informaatiota ja tapahtumia tiiviiksi kokonaisuuksiksi. Minusta teatteri on enemmän kuin sarjakuva; Kokoajan tapahtuu ja mennään eteenpäin, ei ehkä ihan niin kuin todellisessa maailmassa, mutta samat logiikan säännöt pätevät.
2)Itseasiassa meillä on kokoajan agenda tai päämäärä jota ajamme takaa ollessamme vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Aina se ei ole tietoista, vaan kyseessä saattaa olla opittuja sosiaalisia kaavoja joita toistemme, tai alitajunnasta tulleita määrittämättömiä tarpeita. Esimerkiksi kertoessani vitsin (todennäköisesti huonon puujalkavitsin jos minusta on kyse), en näennäisesti tee muuta kuin reagoin tilanteeseen (joku on juuri maininnut jonkun asian, jonka voi yhdistää vitsin sisältöön). Mutta toisaalta jos mietitään että mitä saavutan sillä että kerron vitsin; Ihmiset (toivottavasti) nauravat sille, ja tämä ainakin hetkellisesti lisää ryhmähenkeä ja nostaa minun statusta porukassa. Eli voisimme tästä päätellä että me ihmiset kerromme vitsejä saadaksemme hyväksyntää, tai sitten se toinen puoli; Kerromme vitsejä vältelläksemme vaikeita aiheita.
Vitseistä tulikin mieleen, kun TULETTE (huomatkaa, ei ehtomuotoa) katsomaan Housut Pois – musikaalia, niin miettikääpä että ketkä hahmoista ”välttelevät” näitä vaikeita asioita kertomalla vitsejä, ja minkä takia he niitä välttelevät? Mitä he piilottavat? Ja miksiköhän jotkut hahmoista kertovat vitsejä ennemmin kuin yrittävät saada muuten hyväksyntää? Näitä asioita olemme tässä viimeisten viikkojen aikana pohtinut näyttelijöiden kanssa kun olemme yrittäneet kasailla ensimmäisen osan runkoa.
Toinen asia joka minulle tuli mieleen; Luin joululomalla ”sen toisen” Wieniläisen psykoanalyytikon (en siis Freudin) Viktor Frankl:inin teoksen ”Man's search for meaning”. Teos on Frankl:inin näkemys toisenlaisesta psykoterapiasta, Logoterapiasta. Ajatuksena Freudiin poiketen on se, että emme voi vaikuttaa menneisiin tapahtumiin, vain ainoastaan tulevaisuuteen. Kirjan pohjana on Frankl:inin omat kokemukset Auschwitzin keskitysleirillä, jossa hän oli vankina toisessa maailmansodassa. Hän toteaa mm. että ihmiset jotka uskoivat että heillä on vastuuta, velvollisuuksia ja joku tehtävä odottamassa heitä, selvisivät todennäköisemmin keskitysleiriltä hengissä, kuin ne joilla ei ollut mitään odottamassa sodan jälkeen. Toki tuurilla on myös osuutta, ikäviä asioita tapahtuu joihin emme voi vaikuttaa, mutta keskeistä ei ole takertua näihin meidän ulkopuolella oleviin asioihin, vaan siihen mitä voimme tehdä selvitäksemme niistä ja päästäksemme elämässä eteenpäin. Tässä tulee kuvaan musikaalimme päähenkilöt; Työttömyys, avioero, huoltajuus taistelut, heikko minäkuva. Edellytykset menestymiseen ja elämässä pärjäämiseen ovat heikot, mutta sen sijaan että hahmomme jäisivät pohtimaan syitä tämänhetkiseen kurjaan tilanteeseen, he fokusoivat katseensa tulevaisuuteen ja keskittyvät päämääriin jotka vievät heidät lähemmäksi unelmiensa. ”Ei saa jäädä tuleen makaamaan”, kuten vänrikki Kariluoto huudahti Linnan teoksessa ”Tuntematon sotilas”.
Nyt täytyy lopetella kirjoittaminen, sillä pesuvuoro kutsuu pesutuvassa, ja pitäisi vielä selvitellä että miten se pesukone toimii. Kuulun niihin keskiverto miehiin, jotka eivät lue laitteiden manuaaleja, vaan vääntelevät kaikkia nappeja ja namiskoita siinä toivoissa että jotain tapahtuisi. Toivottavasti jotain tapahtuu. Eikun hetkinen, ei pitäisi jättää tulevaisuutta onnen varaan, vaan pitäisi ottaa aktiivisesti ohjat omiin käsiinsä. Hitto, taidan sittenkin lukea sen manuaalin, että puhtaat vaatteet eivät ole pelkästään hyvän onnen varassa. :)
T. Tommi
